Jälkihuomautus

Tapahtui viime keskiviikkona: joskus iltapäivällä Tampereella astuin kaverin kanssa pieneen kahvilaan, ja heti ulko-ovella kuulin, että sisällä joku puhui koreaa! Pulssi alkoi heti hakata aika paljon nopeampaa ja täpisin aivan innoissani. Bongasin kaksi korealaista tyttöä, jotka juttelivat kahvikuppiensa ääressä. Salakuuntelin aikani, kunnes oli aivan pakko mennä tervehtimään heitä. Molempien tyttöjen ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun tulin koreaksi tervehtimään ja kertomaan, että en voinut olla kuulematta, että he ovat oletettavasti Koreasta... Kivaa! Olen murehtinut sitä, että korean kielitaitoni rapistuu aivan kokonaan, kun en ole ehtinyt sitä ylläpitää, mutta yllättävän hyvin juttu kulkikin, tosin melko yksinkertaisista aiheista. Mutta kuitenkin!

Korealaistytöt olivat vaihtareina Turun yliopistossa ja vain käymässä Tampereella, joten heistä en kielentreenauskavereita kuitenkaan saanut. Pitäisi kai etsiskellä Tampereelta pari korealaisvaihtaria käsiini...

Loppurykäisy

Blogin päivitys jäi ja unohtui viimeisinä viikkoina Koreassa, sillä ohjelmassa oli kovasti matkustelua, kavereiden hyvästelyä, retkiä, pakkailua, omien tavaroiden Suomeen postittamista, loppukokeita ja pippaloita.

Nyt on Suomeen paluusta kulunut jo melkein kolme kuukautta. Olen yllättynyt siitä, miten hyvin olen solahtanut taas kotimaahan eikä vieroitusoireita Koreasta ole liiemmin ilmennyt. Osasyynä varmasti se, että kesä oli kaikenkaikkiaan kiireinen eikä näin syksyllä ainakaan yhtään sen enempää aikaa jää pohdiskeluun ja ikävöimiseen.

Olen kuitenkin huomannut monia Soulin vaikutuksia:

Tampere on alkanut tuntua pikkukaupungilta,kun se vaihtoon lähtiessä oli vielä ihan mukavan kokoinen. Tampereen suurin ruuhka-aika tuntuu pieneltä mukavalta säpinältä kaupungissa.

Aivan hetkittäin luulen olevani Koreassa, tai jotenkin sekoitan paikkoja keskenään; esimerkiksi juuri pari päivää sitten olin ehdottamaisillani kaverille dvd-huoneeseen menemistä leffateattarin sijaan, kunnes jo puolessa sekunnissa muistin, ettei Suomessa sellaisia edes ole.

Tarkkailen kaikkia näkemiäni itäaasialaisen näköisiä henkilöitä ja katselen/kuuntelen, mistä päin he mahdollisesti ovat kotoisin. Toivon, että he olisivat korealaisia ja pääsisin vaihtamaan muutaman sanan.

Ajoittain kaipaan korealaista ruokaa. (Ja sitä, että ravintolaruokaa saa erittäin edullisesti ja terveellisesti.) En kuitenkaan keitä kotona edes riisiä, koska siitä ei kuitenkaan tulisi yhtää hyvää kuin mihin Koreassa totuin. Harkitsen riisinkeittimen hankkimista.

En vieläkään aina muista, että täällä vain hyvin harva liike tai ravintola on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Jos esimerkiksi klo 01.15. tarvitsen liimaa syntymäpäiväkortin askarteluun, ei riitä että astun kotiovesta ulos ja edessäni aukeaa monta kaikkea mahdollista tarvetta myyvää neonvärivalaistua kauppaa.

Mutta enimmäkseen olen taas jo tottunut Suomeen.

Koska tämä postaus on vain lyhyt loppurykäisy, sanon lyhyesti: Vuosi Koreassa oli kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen, jännittävä, hauska ja ennenkaikkea ikimuistoinen. Olen enemmän kuin onnellinen ja tyytyväinen, että lähdin sinne vaihtariksi. Erityisen onnellinen olen siitä, että opiskelin ahkerasti korean kieltä, sillä keväällä maassa olosta ja matkustelusta sai niin paljon enemmän kielitaidon avulla. Aika varmasti kultaa muistot ja matkan varrella oli hankaliakin hetkiä, mutta huomattavasti enemmän kuitenkin niitä positiivisen puolelle kallistuvia. Tuntuu, että vuodessa maailmani on laajentunut, paljon, ja olen aivan varma että tulen vierailemaan Koreassa vielä myöhemminkin.

Seikkailua tulivuorisaarella

Viime perjantaina saapui Suomesta Asku matkakaveriksi, ja otettiin heti nokka kohti Jeju -saarta kohti. Lentäen sinne Soulin Gimpo Airportilta kesti vähäsen reilun tunnin ja lipuista sai Jeju Airilla maksaa vähän alle 90 euroa per nenä mennen tullen.

Jeju-do sijaitsee ihan maan eteläosassa ja on korealaisten keskuudessa suosittu lomasaari, erityisesti häämatkalaisille. Saaren keskellä seisoo korkea Hallasan -tulivuori (sammunut sellainen), ja koko saaren rannikko on hyvin pitkälti sellaista mustaa laavakiveä, nättejä hiekkarantojakin kyllä oli. Jejulla juurikin se mahtava luonto on se juttu, mikä sinne matkailijoita vetää, koska sieltä tosiaan löytyy kaikenlaista hienoista rannoista vuoriin ja vesiputouksiin.

Meillä reissun ensimmäiset 2 ja puoli päivää olivat oikein loistavia, kunnes maanantaiaamuyöstä alkaen sitten ilmeisesti jonkin ruokamyrkytyksen kourissa molemmat kilvan oksenneltiin melkein koko seuraava vuorokausi. Oli kyllä semmoinen setti, että en kovin mielelläni ikinä enää haluaisi samaa kokea. Ensin aamun ja päivän aikana tyhjentyi mahalaukku todella tehokkaasti niin tyhjäksi kuin vain mahdollista, sitten tuntui hetken kohtuulliselta ja sain puoli kuppia puuroa alas, kunnes viimeisetkin mahahappojen jämät tulivat ulos. Illalla nousi vielä lisäksi kuume, ensin tärisin peiton alla ja sitten seuraavana aamuna olikin peitot ja lakanat ihan läpimärät hiestä. Mutta siitä se sitten onneksi helpotti ja tiistaina pääsi jo tolpilleenkin, vaikka olo heikko olikin.

Mutta onneksi siis edes ensimmäiset päivät ehdittiin nauttia saaresta täysissä voimissa!

Tällaista näkyi:

Tällaisia kiviukkeleita ("harubang") näkyi pitkin saarta, aitoja alkuperäisiä 250 vuotta vanhoja ukkeleita ei taida olla enää jäljellä kuin muutama kymmenen. On jonkinmoinen Jeju -saaren symboli.

Jeju-do on myös kuuluisa appelsiineistaan, joita kasvatettiinkiin sitten näemmä pitkin poikin saarta.

Laavakivirantaa.

Lauantain iltapuhteiksemme metsästettiin tuota Jungmun -hiekkarantaa, mikä osoittautuikuin arvioitua haastavammaksi tehtäväksi. Se kyllä näkyi jo kaukaa siintävän siellä alhaalla, mutta reittiä perille ei meinannut löytyä. Pienen pusikossa tarpomisen jälkeen kuitenkin päästiin perillekin.

Aamunäkymä hostellin kattoterassilta Seogwipo -kylän satamaan. Eka ja vika yö vietettiin Jeju Cityssä saaren pohjoispuolella, kolme yötä eteläosassa Seogwipossa.

Sunnuntain suunnaksi otettiin saaren itäosa ja Seongsan Ilchulbong, joka on pieni sammunut tulivuori.

Se olikin ehkä reissun paras kohde, kiva pieni patikointi ylös vuorelle, aivan loistomaisemat merelle, pieneen kylään ja rantoihin. Vuorikin oli tosi vehreä ja siitä nousevat "laavapylväät" olivat erilaisten kasvien peitossa.

Iltapäivästä löytyi hiekkarantaakin.

Ja iltasella vielä vesiputous Seogwipossa:

Tämän loistopäivän jälkeen maattiinkiin sitten seuraava päivä punaisiksi kärähtäneinä oksennellen hostellissa, ah. Harmitti kovasti, kun taudin takia jäi Hallasan -vuori kokonaan valloittamatta. Vika kokonainen sadepäivä kierrettiin parissa museossa (niitä saarella riittää: teddykarhumuseosta suklaamuseon kautta seksimuseoon, lasitaidemuseoon, teemuseonn ja niin edelleen) ja nähtiin muun muassa vihreä tee -viljelmiä:

Taudista huolimatta Jeju-do oli oikein miellyttävä kokemus ja sinne voisi joskus vielä haluta uudelleenkin (, jotta pääsisi kapuamaan sinne Hallasanillle ihastelemaan kraaterijärveä). Oli myös hauska huomata, että kyllä se korea ihan oikeasti sujuu kun sitä tarvitaan, jeejee.

Lentomatkan Souliin kruunasi vielä stuertti, joka jakoi kaikille lapsille ja meille (koneen ainoille ulkomaalaisille) ilmapallosta pyöritellyt koirat:

Kiirus kiirus kiirus!

Hullua, miten aika vaan juoksee kovaa vauhtia ja tuntuu että tässä on itekin viime päivät saanut juosta kovaa vauhtia. Yhtäkkiä kauhea ryöppy opiskeluhommia ja samaan aikaan kaikenlaista muutakin kivaa ja jännää säätöä.

Viikon sisään olen pykäissyt ainakin pari esseetä, parit tiivistelmät ja muut tehtävät. Plus että tänään oli korean loppukokeiden kirjallinen osuus! JES. Neljä tuntia sai taas puskea paperille tekstiä ja laittaa ruksia ruutuun kuuntelukokeessa. Ihan kohtuullisesti ne tuntuivat menevät, joten eiköhän se kakkostason kurssikin tule läpäistyä ihan puhtain paperein. Vielä ei kuitenkaan pidä tuuletella, sillä torstaina on vielä edessä haastattelukoe. Huomenna haastatteluun treenausta, torstaina haastattelu ja iltasella kaverin synttäripiknik ja -pippalot, ja perjantaina aamusta sitten odottaakin lähtö viideksi päiväksi Jeju -saarelle reissuun.

Tässä kuva sunnuntai-iltapäivältä todisteeksi siitä, että kyllä, täällä ihan oikeasti opiskellaankin (mukavasti 23-asteisessa auringonpaisteessa). Viime viikonloppu oli oikein tehokkaan reipas rykäys korean loppukokeisiin valmistautuen:

On kyllä oikein loistoa, että sää on vihdoin kesäinen, ja viime aikoina sadepäivätkin ovat osuneet sopivasti koulupäiviksi ja lomapäivinä on sitten paistanut. Viime viikon keskiviikkona oli taas kansallinen vapaapäivä, "lasten päivä". Katolisessa yliopistossa on muuten se hyvä puoli, että meillä oli esimerkiksi pääsiäisen aikaan parin päivän vapaat toisin kuin suurimmalla osalla korealaisista yliopistoista, mutta toisaalta taas ensi viikon perjantain buddhan syntymäpäivä on sekin vapaa. :)

Lasten päivän kunniaksi suunnattiin parin kaverin kanssa ihan lähistöllä olevien Yonsei Universityn ja Ewha Women´s Univeristyn takana sijaitsevalle Ansan-vuorelle retkelle. Oli kyllä loisto päivä kaikin puolin! Matkan varrella pyörittiin Bongwonsa -temppelin alueella pitkä tovi. Bongwonsa oli suurin ja ehkä myös ainakin ulkoa kaunein temppeli, johon olen tähän asti Koreassa törmännyt. Plussaa vielä sijainnista luonnon helmassa, turistien vähäisyydestä (olemattomuudesta) ja rauhallisuudesta. Tykkäsin. Reilu pari tuntia patikoitiin vuorella, pidettiin mansikkapiknikki välietappina, ihailtiin maisemia ylhäältä, tavattiin astronauttiopiskelijapoika joka viihdytti meitä matkalla alas. Tämän korealaisen pojan kanssa päädyttiin keskustelemaan muun muassa hyvin mielenkiintoisesta aiheesta: miksi eläimet ääntelevät eri maissa eri lailla? Suomessa koira sanoo "hau hau", mutta koreassa "mong mong". Äärettömän mielenkiintoista. (Unohdin jo, mitä sika sanoo koreaksi, mutta jotain hauskaa se oli.)

Vielä muutama kuvanen ja sitten unille. :)

Tämä lähes ikuisesti Soulin yllä roikkuva sumu ei oikein tee oikeutta näille maisemakuville.

Eväshetken antimet.

Lasten päivän kunniaksi niitä lapsukaisia sitten kyllä näkyikin huomattavasti normaalia enemmän liikenteessä perheineen.

Jännä lauantai

Viime viikonlopuksi oli luvattu tosi hienoa säätä sateiden jälkeen, joten halusin lähteä johonkin hieman Soulin ulkopuolelle retkeilemään. Koska kaikkien muiden lauantaisuunnitelmissa tuntui olevan joko krapula tai opiskelu (mid-term viikko oli tällä viikolla...), päätin lähteä itsekseni seikkailemaan. Ja hyvä niin, sillä päivästä tulikin oikein jännittävä kaikin puolin!

Otin suunnaksi Ganghwado -saaren, joka sijaitsee Incheonissa noin puolentoista tunnin bussimatkan päässä Soulista. Ganghwado on yksi Korean suurimmista saarista ja sinne pääsee mantereelta ihan siltaa pitkin. Ekaksi kohteeksi otin Manisan -vuoren ja teinkin siellä sitten lopulta sellaisen seitsemisen kilometrin patikoinnin huipulle ja takaisin. Matkalla ylös vastaan tuli varmaan yhteensä ainakin sata pientä partiolaista, ja siinä hiki otsalla kavutessa kuulinkin aika monta kymmentä kertaa näiden lapsukaisten kommentoivan toisilleen "Kato, ulkomaalainen!". :) Vuorella ei vielä pahemmin vihertänyt, ainoa väriläiskä matkalla olivat nämä kukkaset, joita olikin sitten paljon pitkin matkaa:

Kun huipulla pidin pientä lepotaukoa siellä piknikkiä pitävien retkeilijöiden seassa, kuuntelin taas mielenkiinnolla ihmisten kommentteja. Jännää, miten näyttää siltä että juuri kenellekään ei tule mielenkään että mahdollisesti ymmärtäisinkin koreaa tai sitten eivät vaan piittaa asiasta. Parin ihmisen kuulin ihmettelevän hyvin syvästi sitä, että olinko todellakin yksin liikenteessä ja miten se on mahdollista. Hehee. Ja niin, huipulta oli hienot näkymät merelle ja koko saaren yli.

Siinä alaspäin lähtiessäni erittäin ystävällinen n. 70-vuotias hyvää englantia puhuva korealainen herrasmies tuli juttusille. Hänkin ihmetteli miten olen yksin liikenteessä ja ehdotti että patikoitaisiin alas yhdessä. Mikäs siinä. :D Oli kuulemma liikenteessä neljän yliopistoaikaisen ystävänsä kanssa, jotka kuitenkin olivat jo lähteneet edeltä alaspäin. Matkalla alas otettiinkin sitten käyttöön joku papan tuntema oikoreitti polkujen ulkopuolella, ja matkalla pappa kertoi kaikkea mahdollista historiaa vuoreen ja koko saareen liittyen. Oli oikein mielenkiintoiset keskustelut, ja kun lopulta saatiin hänen kaverinsa kiinni, alkoivat kaikki kilvan selittää minulle juttuja ympäröivästä kasvillisuudesta, kävi nimittäin ilmi että kaikki viisi olivat yliopistoaikanaa opiskelleet metsätiedettä (tai jotain sen tapaista?) ja osa yhä työskenteli alalla.

Yhden papoista ensireaktio minut nähdessää oli mielestäni aika koominen: Ensimmäinen kommentti oli kysymys "Onko sinulla joku d-vitamiiniongelma?". Tämä siksi, koska toisin kuin näemmä kaikilla muilla, minulla oli aurinkoisena lähes +20 -asteisena päivänä ylläni t-paita. Totesin vain, että ei tietääkseni, ihan vain hieman lämmin. Kun lopulta saavuttiin tällä viisi 70-vuotiasta pappaa ja Anna -kokoonpanolla takaisin vuoren juurelle, olin aikeissa etsiä itselleni bussin seuraavaan paikkaan, mutta papat vaativat minua lähtemään kanssaan lounaalle. Eihän siitä sitten voinut kieltäytyä. :D Ahtauduttiin kaikki kuusi yhteen autoon ja ajettiin meren rannalla olevaan kivaan merenelävieä tarjoilevaan ravintolaan. Mustekalat ja muut eivät varsinaisesti ole mitään suurinta herkkuani, mutta piti vain reippaasti popsia kun lautaselle lapattiin ruokaa ja kuulin useampaan kertaan kommentin että "et varmaan ole tällaista ennen syönytkään kun opiskelijoilla harvoin on tällaiseen varaa".

Koska kaikki papoista eivät puhuneet englantia, yritin myös kovasti käyttää koreaa. Kun koreaksi puhuu itseään vanhemmille henkilöille, on erittäin tärkeää käyttää tiettyä kunnioittavampaa muotoa puheessa, varsinkin kun kyseessä on näin suuri ikäero ja tuntemattomat henkilöt. Tämän toki tiesin ja myös osaisin käyttää sitä muotoa, mutta muutaman kerran lipsahti jotain tuttavallisella tyylillä, johon joka kerta sain kuulla kommentin "Ei, noin et voi sanoa!" Hahhahaa! Oi voi, kaikenlaiseen sitä näköjään joutuu.

Ennen kuin tiemme erkanivat bussiasemalla, piti toki ottaa ryhmäkuva:

Olin alunperin suunnitellut käyväni vielä saaren toiselle reunalla ihastelemaan rantaa ja satamaa, mutta koska päivä olikin sujahtanut nopeasti hyvässä seurassa (:D), enne Souliin paluuta tein vain pikkuisen kierroksen rauhallisessa Ganghwa-eupin kaupungissa ja otin bussin katsastaakseni Ganghwadon dolmenit. Noh, nehän olivat kiviä kasassa, tosin UNESCO:n maailmanperintölistalla olevia kiviä kasassa. Esimerkisi tämmöinen:

Oikein jännä lauantai siis kaikin puolin!

Sunnuntai ja alkuviikko menivätkin sitten aika tiiviisti opiskellen ja tänään aamusella tein ainoan mid-term -viikon kokeeni, jihuu. Tästä alle kahden viikon päästä onkin sitten jo vuorossa korean kurssin loppukokeet, vaikka vastahan nuo välikokeetkin olivat kolme viikkoa sitten. (Ohhoh, onko siitä niin pitkä jo?) Välikokeet sujuivat yllättävän hyvin ja suoriuduin ryhmään nähden ihan keskiverrosti/hyvin, vaikka onkin ollut välillä sellainen tuntuma että kiinalaiset luokkakaverini hallitsevat monet jutut paljon paremmin. Nyt siis vielä kaksi viikkoa tsemppausta korean kurssin kanssa, minkä jälkeen ohjelmisto onkin oikein mukavan rento lukukauden loppuun saakka.

Lopuksi vielä mahdollisesti jollekin koreaa taitavalle viihteeksi läksy parin viikon takaa:

Niin sujahti huhtikuun alkupuoli

Koska viimeaikoina on blogin päivitys hieman jäänyt mutta kaikkea jännää kuitenkin ollut meneillään, niin tässä pitkien selostusten sijasta viime viikot kuvin:

Viime kuun vaihteessa sain Paun ja Jonaksen Souliin visiitille. Oli loistoa saada vierailijoita Suomesta ja kymmenen päivää menikin hujauksessa vaikka siinä ajassa ehdittiin taas turisteilla vaikka kuinka...

Ryhmäkuva.

Toki palatsissakin piti käydä...

Gyeongbukgung -palatsiin osuttiin juuri sopivasti vahdinvaihtoseremonian aikaan. Vaikka olinkin kyseisessä palatsissa jo aiemmin vieraillutkin, niin tällä kertaa eri seurassa sai paikkaan taas aivan uuden näkökulman kun oli yksi rakennusinsinöörikin mukana kommentoimassa. :)

Valiettavasti silloin vielä ei kirsikkapuut kukkineet..

Yhtenä päivänä reippailtiin aivan Soulin keskustassa olevalle Inwangsan -vuorelle, josta oli loistomaisemat kaupungin yli. Matkalla yksi temppeli, matkan varrella entinen kaupungin muuri ja pitkin poikin pusikkoja buddhalle lahjaksi tuotuja karkkikasoja ja muuta syötävää ja juotavaa nätisti aseteltuna.

Jaksan aina uudestaan iloita siitä faktasta, että vaikka tässä kaupungissa asuukin kymmenisen miljoona ihmistä, pääsee luonnonhelmaankin silti nopeasti ja helposti metrolla. Se on ehkä yksi parhaista ominaisuuksista tässä kaupungissa, pidän.

Pau ja minä reippaina retkeilijöinä Inwangsanilla.

Käytiin samalla reissulla katsastamassa myös Itsenäisyyspuisto ja -portti.

Olympic Parkissa harhailtiin pitkään ja hartaasti, mutta itse stadionia ei näkynyt missään. Kaiken maailman tennis-, voimistelu- ja uimahallia oli, mutta ihmettelimme syvästi, että miten on mahdollista että se itse yleisurheilustadion on näkymättömissä. Paikan kiinnostavimpia ilmiöitä oli tämä:

Ehkä hieman keski-iän ylittäneet tädit opettelivat pyöräilykoulussa pyöräilyn alkeita. Ja toki jokaisella oli varusteet viimeisen päälle pyöräilytrikoista lähtien. Näemmä sama ilmiö kuin vuorilla retkeillessä jokaisella vastaantulevalla korealaisella on kaikki varusteet siihen malliin että Himalajallakin pärjäisi viikon.

Lopulta kävi ilmi, että se olympilaisten yleisurheilustadion ei sijaitsekaan Olympic Parkissa vaan jossain ihan muualla (loogista?), jonne sitten löydettiin viimein metrolla.

Urheiluteemalla vietettiin myös lämmin ja aurinkoinen Paun synttäripäivä, (jalkapallon) World Cup Stadium Parkissa nääs. Puisto oli suuri ja nätti ja joka puolella vilisi lapsia (melko vaarallisen näköisesti) rullaluistimillaan ja polkupyörillään.

Auringonpaisteessa kelpasi pitää piknikkiä ja nauttia muun muassa juustokakkua puikoilla.

World Cup -puistosta pääsi kätevästi Han -joen rantaan, jossa pojat kalastelivat.

Heti pian Suomi -vieraiden lähdön jälkeen tietenkin kirsikkapuut alkoivatkin sitten kukkia toden teolla. Niitä piti toki käydä ihailemassa moneen kertaan monessa paikassa. Tai no, kovin kauas ei tarvinnut edes lähteä, sillä koko kampuskin oli hienosti kukassa ja aivan tuossa asuntolan kulmilla yksi katu ihan valkoisenaan kirsikkapuita.

Kirsikankukkia Yeouidolla.

Reilu viikko sitten tehtiin koreanryhmän kanssa ekskursio, ohjelmassa oli korealaisen ruoan kokkausta. Oli tosi mukavaa ja myös hieman haasteellista, sillä kaikki ohjeet annettiin vain koreaksi, mutta onneksi sentään esimerkki oli koko ajan näkyvillä.

Kiinalaiset luokkakaverit kokkaa ja korean ope katsoo arvioiden vierestä.

Kasvis-merenelävä-"pannukakkuja", kanaa ja riisiä. Lopputulos oli herkullinen joskaan ulkonäkö ei välttämättä ollut aivan odotetunlainen.

Viime lauantaina yliopiston 50-vuotisjuhlien kunniaksi kampuksella oli juhlallisuuksia puolestapäivästä iltamyöhään. Ja hienot juhlallisuudet olikin, Sogang oli oikein kunnolla panostanut tähän tapahtumaan. Urheilukentälle oli pystytetty kunnon lava kaikkine härpäkkeineen, uokatarajoilu oli monelle tuhannelle ihmiselle ja juhlallisuuksissa oli ihan mielenkiintoisiakin vieraita.

Virallisemman osuuden jälkeisessä konsertissa oli parin pop-bändin lisäksi esiintymässä joku maailmankuulu korealainen viulisti (jota minä en toki tuntenut saati muista nimeä nyt, mutta hyvä se oli), 20 vuotta sitten Sogangissa opiskelleista koostuva folk-bändi (joka minusta oli illan parasta antia) sekä pari koulun opiskelijaa ja muutama muu musisoija.

Poikabändin jäsen, jonka hiustyyli ei tässä kuvassa pääse aivan oikeuksiinsa. :D

Kaiken kaikkiaan oli kyllä hienot juhlallisuudet ja sääkin saittui olemaan mitä parhain.

Loppuun täytyy vielä täpistä aivan loistavasta löydöstä, jonka tein tässä jokin aika sitten. Olen aikaisemmin voivotellut sitä, että täällä ei tosiaan ole lenkkipolkuja lähistöllä vaan olen ollut pakotettu kuluttamaan alakerran kuntosalin juoksumattoa. KUNNES tässä iltana eräänä kampuksen reunoja tallustaessani tajusin, että kampuksen alueella oleva kukkula ei taidakaan olla aivan pelkkää risukkoa. Tarkempi tutkiminen paljasti, että itse asiassa kukkulahan on vallan laaja ja siellä on mitä parhaimmat, joskin hyvin mäkiset lenkkipolut. Tosin, tähän mennessä siellä köpötellessäni ei vastaan ole tullut juuri ketään, joten luultavasti muutkin olettavat kukkulan olevan vain umpimetsää ja risukkoa tai sitten kukaan muu ei vain olisi näin innoissaan tällaisesta löydöstä. :) Ihan hienoa, että edes viimeistään nyt huomasin, että itse asiassa Soulissa asuessa lenkkipolut löytyvätkin jopa lähempää kuin Tampereella Kaupin metsät kotiovelta katsottuna! Täällä vielä suuren suurta plussaa siitä, että lenkkeillä saa rauhassa ja yksikseen (ilman mitään vilkkuvaa tai äänekästä), mikä on harvinaista herkkua Soulissa. Tosin miinusta siitä ettei valaistusta ole, joten iltaseitsemän jälkeen saa todenteolla varoa telomasta nilkkojaan. Plussaa myös hienot maisemat kukkulan päällä olevalta laakealta puistomaiselta alueelta:

Tuo kampuksen kulmalla sijaitseva kukkula onkin ehkä yksi uusista lempipaikoistani Soulissa. Olin aivan täpinöissäni ja innoissani ja olo oli kuin löytöretkeilijällä, kun löysin nuo polut pitkin poikin kukkulaa.

Multitasking kuntosalilla ja muita juttuja

Kirsikankukat kukkii ja olisi paljon kaikkea kivaa kerrottavaa (ehkä huomenna), mutta ensin pitää hieman avautua tänäänkin itseäni liikuttaneesta aiheesta. Nimittäin näiden korealaisten kuntosalikäyttäytymisestä. Siis ihan oikeasti en käsitä sitä!

Kokemukseni rajoittuu vain tähän meidän asuntolan kuntosaliin, ja sielläkin kävijöistä yli puolet on ihan normaalitreenaajia. Mutta ne loput sitten - välillä menee totaalisesti hermo ja välillä on äärimmäisen vaikea pystyä itse treenaamaan kun pitää koko ajan pidätellä naurua. Otetaan pari esimerkkiä ihan vain tältä viikolta: Alkuviikosta menin salille ja pääsin jopa heti juoksumatolle (usein kun niitä kansoittaa maks. 3 km/h -vauhdilla kävelevät ja samaan aikaan koulukirjoja lukevat tytöt). Mutta tällä kertaa viereisellä juoksumatolla olikin vielä mielenkiintoisempaa seurattavaa: tyttö käveli 1,2 km/h -vauhdilla, edessään koulukirja ja kädessään kynä ja vihko, johon teki muistiinpanoja. Ja teki tätä koko sen noin tunnin ajan, jonka olin näköetäisyydellä.

Tänä aamuna sitten taas alkoi jo ärsyttää. Salilla oli tyttö koulukirjansa kanssa. Hän istui vuorotellen eri laitteissa noin 15 minuuttia putkeen, tehden siinä ajassa kutakuinkin 5 toistoa ja pitäen koko ajan nenän kiinni kirjassaan. Hei oikeasti. Multitasking on varmasti hieno asia, mutta kun seuraa näitä kyseisenlaisia tapauksia, niin tulee vain mieleen että tuossa samassa ajassa olisin lukenut pöydän ääressä koulukirjaa kaksi kertaa tehokkaammin ja tehnyt kaksi kertaa tehokkaamman treenin ja ollut hankaloittamatta muiden salilla kävijöiden treeniä.

Täällä ollessani olen paljon ihmetellyt ja miettinyt sekä korealaisten opiskelutottumuksia että ulkonäkökeskeisyyttä, ja jotenkin ne molemmat tiivisyy aika hyvin kun vain menee kuntosalille.

Hieman ennen joulua kun olin samaisella salilla treenaamassa ja oli juuri jalkaprässi työn alla, tuli korealainen poika juttelemaan:

Poika: Hei. Tiesitkö, että kun tekee täällä salilla noilla laitteilla, niin se ei laihduta?

Anna: Mmmm?? (Mitä hittoa?)

Poika: Niin, siksi korealaiset tytöt vaan polkee pyörää tai on juoksumatolla, ne ei treenaa näillä laitteilla.

Anna: Ok. Selvä.

Parin viikon päästä samainen poika sattui taas samaan aikaan salille, ja tällä kertaa kävimme uuden keskustelun:

Poika: Miksi sä treenaat täällä salilla noilla laitteilla?

Anna: Koska haluan ja tykkään siitä!

Eli treeniympäristö on siis oikein motivoiva. Jos on tyttö ja urheilee jossain muussa kuin laihtumistarkoituksessa, se on epäilyttävää.

Tästä saankin hyvän aasinsillan toiseen aiheeseen, jota olen hyvin paljon hämmästellyt ja kauhistellutkin. Luin jostain, että n. 60% yliopistossa opiskelelevista korealaisista tytöistä on käynyt vähintään yhdessä kauneusleikkauksessa. (!!) Ei ihme, että iso osa tytöistä näyttää niin samalta. Olen jutellut aiheesta myös joidenkin korealaisten kavereiden kanssa, jotka kertoivat että ei ole mitenkään tavatonta että vanhemmat kustantavat tyttärelleen lukiostavalmistumislahjaksi kauneusleikkauksen. Suosituinta on silmien suurennus.

Parilla psykologian kurssillanikin täällä on puhuttu tosi paljon kauneusleikkauksista. Aiheen käsittely niin perinpohjaisesti tuntuisi melko epärelevantilta Suomessa opiskellessa, mutta täällä niistä puhutaan ihan kohtuullisen avoimesti ja varmaan melkein kaikkien kaveripiireissä on muutamia leikkauksissa käyneitä.

Tämä asia vain jaksaa hämmästyttää aina uudelleen ja uudelleen. Ihmeellistä minun mielestäni Koreassa on se, että on olemassa vain yksi tarkoin määritelty kauneusihanne. Tärkeä asia (laihuuden lisäksi) on juurikin ne silmät ja oikeanlaiset silmäluomet. Kun ajattelen länsimaita yleensä, niin toki sieltäkin löytyy kauneusihanteita, mutta en minä ainakaan osaisi niiden perusteella sanoa ihan tarkalleen, että minkälaiset silmät/nenä/suu/posket pitäisi olla jotta ne täyttäisi. Täällä se näyttää olevan hyvin yksioikoista.

Sogang University täyttää tänä vuonna 50 vuotta, ja tänään on koko päivän juhlallisuuksia aiheen tiimoilta. Illalla urheilukentällä on suuri ilmaiskonsertti, johon on tulossa pari Koreassa hyvinkin kuuluisaa bändiä. Muun muassa T-ara (vrt. edelliset jutut korealaisten kauneusihanteista). Suurella mielenkiinnolla kuitenkin odotan illan ohjelmistoa ja sitä 4000 vieraalle varattua ilmaisbarbecueta. :)

Uusi lelu

Ah. Viime viikonloppuna korean kielen opiskeluni sai aivan uutta pontta. Kävin nimittäin hankkimassa itselleni elektronisen sanakirjan. ("Koska kaikilla muillakin meidän luokalla on, haluuuuun!!") Mutta on se kyllä ihana! Nettisanakirjat tuntuvat hieman hankalilta, koska olen niin hidas kirjoittamaan koneella koreaksi (koska en edelleenkään muista, mikä kirjain vastaa mitäkin merkkiä näppiksessä), mutta tässä uudessa lelussani onkin kosketusnäyttö, joten kirjoittaa voi ihan "käsin". Nam. Ja se on tunnillakin oikein kätevä olemassa, ja niin pieni ja näppärä ja mukava.

Ja koska se on korealaista elektroniikkaa, löytyy siitä toki myös monenmoisia pelejä ja musiikkiakin siihen voi ladata. Englanti-korea-englanti -sanakirjan lisäksi löytyy englanti-englanti -versio sekä korea-japani-korea ja korea-kiina-korea. Oikein kaunis yksilö:

Sanakirjani hankin Yongsanista, jossa on pelkästään elektroniikkaliikkeitä täynnä oleva alue. (Sieltä hankin uuden kameranikin ennen joulua.) Joka elektroniikkanörtin unelmakohde siis.

Hennesin portsari ja muita huomioita

Kevätlukukausi pyörähti käyntiin viikko sitten, ja sain kuin sainkin itseni lopulta keploteltua samanlaiselle korean kielen kurssille jolla aloitin syksylläkin, eli maanantaista perjantaihin neljä tuntia päivässä. Kakkostason ryhmiä on kaksi, ja omassa ryhmässäni on minun lisäkseni 14 kiinalaista, jotka kaikki opiskelevat vain korean kieltä tavoitteenaan 7 -tasoisen kieliohjelman jälkeen hakea korealaiseen yliopistoon opiskelemaan. (Jostain syystä kaikki muut vaihtarit laitettiin toiseen ryhmään, mutta mikäs siinä.) Aluksi olin hieman kauhuissani tästä faktasta ja olin varma että luokkakaverini ovat minua tosi paljon edellä, mutta ei onneksi. Ihan hyvin siellä sujuu, ja oon taas ihan innoissani opiskelemassa koreaa, nyt kun sitä osaakin jo vähän. On oikeasti hieno fiilis, kun on oppinut jonkun aivan upouuden taidon, josta ei ollut hajuakaan vielä puoli vuotta sitten!

(ps. Nykyisestä 8. kerroksen korean luokasta näkyy hienosti Namsan Tower!)

MUTTA. Yhteen hankalaan ongelmaan olen uudessa korean ryhmässäni törmännyt. Kiinalaiset nimet on mahdottomia oppia. (Varsinkin, kun opin paljon paremmin näkemällä sen sanan edessäni, en kuulemalla. Pitäisi varmaankin ehdottaa nimilappuja.) Aivan hävettää, kun jokainen ryhmässä muistaa minun nimeni, ja minä muistan ehkä kahden, ja nekin väärin lausuttuna... Eiköhän ne pian ala muistua mieleen, viimeistään siinä vaiheessa kun en parin viikon kuluttua yksinkertaisesti enää kehtaa kysyä joltakulta nimeään noin kolmattakymmenettä kertaa.

Muuten Soulissa ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tosin en ikinä lakkaa ihmettelemästä joitain juttuja, jotka nähdessäni/kokiessani/kuullessani en voi muuta kuin kummastella, tai aika useasti nauraa mielessäni (tai ääneen).

Eilen metrossa: Edessä oli useamman pysäkinvälin matka, joten istuin alas kun tilaakin oli. Koska minulla ei ollut mitään viihdykettä toisin kuin kaikilla kanssamatkustajillani, tein laskutoimituksia: näköetäisyydellä olevista 1 ihminen luki sanomalehteä, 1 kirjaa, 5 nukkui/torkkui, 2 istui tekemättä mitään/jutellen hyvin hyvin hiljaa, ja kaikki loput n. 15-20 näpyttivät joko kännykkää tai katselivat jotain ohjelmaa sellaiselta pieneltä kannettavalta näytöltä, joka täällä näyttää olevan kaikilla. Sitten vaunuun tuli miekkonen kärrynsä kanssa kovaan ääneen kauppaamaan 2000 wonilla jotakin putkiston avaamiseen tarkoitettua pitkänomaista apuvälinettä. Ymmärsin vain "Enää ei tarvitse käyttää syömäpuikkoja!". Kukaan ei noteerannut tätä myyntipuhetta eleelläkään.

Viikonlopun ohjelmassa oli pitkään nukkumisen lisäksi mm. leffaa (Liisa Ihmemaassa 3D:nä oli hyvä!), Sinchonin tuttujen paikkojen uudelleenhaltuunottoa loman jälkeen, Edaessa ja Myongdongissa hieman shoppailua ja ulkoilua puistossa high tech -varusteisten korealaiseläkeläisten kanssa. Myongdongissa oli tarkoitus käydä katsastamassa sinne vastikään avattu Korean ensimmäinen H&M, mutta sunnuntai-iltapäivänä sinne oli ulos asti jono (!) ja ovella portsari annostelemassa sisäänmenijöitä (!), joten päätin korealaiskaverin kanssa jättää hooämmäkäynnin suosiolla toiseen kertaan...

Nyt kun on jutellut uusien vaihtareiden kanssa, on jännä huomata miten jotkin heitä ihmetyttävät jutut ovat itsestä jo alkaneet tuntua ihan tavallisilta, tai ainakin sellaisilta ettei niitä ajattele tai huomaa enää. Esimerkiksi se, että kaikki tytöt ovat laihoja, pukeutuvat samalla tyylillä ja käyttävät korkokenkiä, miesten laukut muistuttavat erehdyttävästi naisten käsilaukkuja, kaikki on mitä söpömpää sen parempaa (viikonloppuna leffateatterissa huomasin, että siellä on yksi sali vain pariskunnille: joka toisen käsinojan saa nostettua ylös ja seinät ovat pinkit ja sydänkuvioiset), lähes kaikessa ruoassa on joko valkosipulia tai mustia/punaisia papuja. Tai no ainakin melkein.

Takaisin Soulissa!

Parin kuukauden talviloma on takana, ja nyt voinkin sitten taas ottaa tämän blogin päivittämisen asiakseni.

Loma oli oikein mukava ja vaihteleva! Reilu viikko Pekingissä (jäätävän kylmää mutta mielenkiintoista), parisen viikkoa pitkin poikin Thaimaata (ihanan lämmintä ja rentoa) ja kuukauden verran Suomessa (tuttua ja turvallista). Eipä siitä sitten sen enempää. :)

Torstaina palasin Suomen lumisuudesta Souliin, jossa minua tervehti mukava + 15 asteen lämpötila. Sitä tosin kesti vain pari ensimmäistä päivää, ja nyt onkin sitten ollut enää vain viittä astetta. Lumesta ei kuitenkaan enää tietoakaan missään eikä pipoa ja lapasia tarvita, jes!

Vaikka loma oli ihana, oli Souliinkin tosi kiva palata. Jo lentokoneessa ja -kentällä olin aivan täpinöissäni, kun kuulin pitkästä aikaa korean kieltä ja jopa ymmärsinkin siitä jotakin! Korealaista ruokaakin oli ehtinyt tulla jo ikävä, vaikka tiedän että ei mene kauaakaan kun haikailen jo ruisleivän ja raejuuston perään... Soul tuntui tällä kertaa tutulta, ja oli mukava palata kun saattoi vain purkaa laukkunsa ja varastossa olleet tavaransa omaan tuttuu huoneeseen saman vanhan tutun kämppiksen kanssa.

Kun tammikuun lopussa tulin Suomeen, ja juuri saavuttuani katselin keskiviikkoiltana kuuden aikaan Tampereella Hämeenkatua bussin ikkunasta, olin aivan totaalisen ihmetyksissäni: Missä kaikki ihmiset ovat? Miksi täällä on näin pimeää? Miksi täällä on näin hiljaista? Vaikka olisihan se pitänyt muistaa miltä Suomi näyttää, oli ihmisten vähyys ja etenkin hiljaisuus ja pimeys aluksi silti melkein shokki! Huh.

Mutta nyt kun palasin Souliin ja ekoina päivinä tungeksin Sinchonin väenpaljoudessa paikasta A paikkaan B tai ahtauduin metroon (ja muistin taas sen olon kun joku tuijottaa tuota pitkää outoa vaaleaa ihmistä koko metromatkan ajan...), niin se tuntuikin ihan tavalliselta. Ja helpolta.

Ekana iltana täällä käytiin kolumbialaisen Maria -kämppiksen kanssa yliopiston kulmalla olevassa tutussa mandupaikassa syömässä, ja siellä viimeistään todettiin, että täällä kaikki on pysynyt aivan ennallaan sitten vuodenvaihteen. Maria tosin onkin loman aikana Soulissa ollessaan joutunut kokemaan kaikenlaista: ensin jalka kipsissä pari viikkoa, minkä jälkeen umpilisäkkeenpoistoleikkauksen seurauksena viikko sairaalahuoneessa makaamista kuuden korealaistytön kanssa. Eilen illalla jouduttiinkin käymään sairaalassa, kun yhtä Marian leikkaushaavaa alkoi kirvellä ja se näytti hieman tulehtuneelta. Käynti sairaalassa sujui kuitenkin nopeasti ja helposti, hoitajat puhdistivat haavat eikä syytä huoleenkaan enää ole.

Nyt ekoina päivinä ei ohjelmassa ole ollut juuri muuta kuin kavereiden tapaamista (niiden melko harvojen, jotka yhä ovat täällä) sekä uusien vaihtarien saapumista mielenkiinnolla tarkkaillen. Eilen yliopiston tervetuliaisillallisella sitten viimeistään tavattiinkin kaikki uudet tulokkaat ja myös ne muutamat viime lukukaudelta tutut. Kun syksyllä olin yliopiston ainoa suomalainen, nyt keväällä meitä onkin täällä kokonaiset 6. Jotenkin oli aivan outo fiilis puhua suomea kampuksen rajojen sisäpuolella! :) Mutta toki mukavaa, etten enää ole ainoa Suomen edustaja täällä.

Koreassa lukuvuosi alkaa kevätlukukaudesta, joten nyt tänne saapuvat myös upouudet ekan vuoden opiskelijat. Tähän meidänkin asuntolakerrokseen on saapunut muuttokuormansa kanssa useampi tyttö koko perhe muuttoapunaan. Enkä ole vieläkään aivan tottunut siihen faktaan, että suunnilleen kaikki alle 30-vuotiaat korealaiset näyttävät kutakuinkin lukioikäisiltä! Oikeasti.

Tänään on Korean itsenäisyyspäivä, minkä huomaa lähinnä siitä että iso osa kaupoista on kiinni, ja kadunvarsilla on paljon Korean lippuja liehumassa. Huomenna alkavat sitten opinnot. Olisin ehdottomasti halunnut nyt keväällääkin ottaa samanlaisen korean intensiivikurssin kuin syksyllä, mutta vaihtuneiden käytäntöjen takia intensiivikurssi on avoin enää korean kielen pääaineopiskelijoille. Vaikka olinkin tästä tosi pettynyt, löytyi opetustarjonnasta muitakin ihan mielenkiintoisia kursseja. Ja koska haluan kuitenkin korean kielen opiskeluakin jatkaa, on tyydyttävä kolmena iltana viikossa olevaan iltakurssiin. Sen lisäksi lukujärjestykseen on tällä hetkellä mahdutettuna kuusi muuta kurssia jotka käyn katsastamassa, mutta varmuudella ainakin yhden tiputan pois tai saan viettää koko kevään aamusta iltaan nenä kiinni kirjoissa (mikä toisaalta olisi ihan perikorealainen ratkaisu...).

Huomenna aamusella on myös korean kielikurssia varten tasokoe, joten pitänee tässä vielä ennen nukkumaanmenoa vilkaista hieman noita kirjoja... Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa korean kirjoitustaito on rapistunut, mutta muuten jutut muistuvat mieleen ihan mukavasti.