Hennesin portsari ja muita huomioita

Kevätlukukausi pyörähti käyntiin viikko sitten, ja sain kuin sainkin itseni lopulta keploteltua samanlaiselle korean kielen kurssille jolla aloitin syksylläkin, eli maanantaista perjantaihin neljä tuntia päivässä. Kakkostason ryhmiä on kaksi, ja omassa ryhmässäni on minun lisäkseni 14 kiinalaista, jotka kaikki opiskelevat vain korean kieltä tavoitteenaan 7 -tasoisen kieliohjelman jälkeen hakea korealaiseen yliopistoon opiskelemaan. (Jostain syystä kaikki muut vaihtarit laitettiin toiseen ryhmään, mutta mikäs siinä.) Aluksi olin hieman kauhuissani tästä faktasta ja olin varma että luokkakaverini ovat minua tosi paljon edellä, mutta ei onneksi. Ihan hyvin siellä sujuu, ja oon taas ihan innoissani opiskelemassa koreaa, nyt kun sitä osaakin jo vähän. On oikeasti hieno fiilis, kun on oppinut jonkun aivan upouuden taidon, josta ei ollut hajuakaan vielä puoli vuotta sitten!

(ps. Nykyisestä 8. kerroksen korean luokasta näkyy hienosti Namsan Tower!)

MUTTA. Yhteen hankalaan ongelmaan olen uudessa korean ryhmässäni törmännyt. Kiinalaiset nimet on mahdottomia oppia. (Varsinkin, kun opin paljon paremmin näkemällä sen sanan edessäni, en kuulemalla. Pitäisi varmaankin ehdottaa nimilappuja.) Aivan hävettää, kun jokainen ryhmässä muistaa minun nimeni, ja minä muistan ehkä kahden, ja nekin väärin lausuttuna... Eiköhän ne pian ala muistua mieleen, viimeistään siinä vaiheessa kun en parin viikon kuluttua yksinkertaisesti enää kehtaa kysyä joltakulta nimeään noin kolmattakymmenettä kertaa.

Muuten Soulissa ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tosin en ikinä lakkaa ihmettelemästä joitain juttuja, jotka nähdessäni/kokiessani/kuullessani en voi muuta kuin kummastella, tai aika useasti nauraa mielessäni (tai ääneen).

Eilen metrossa: Edessä oli useamman pysäkinvälin matka, joten istuin alas kun tilaakin oli. Koska minulla ei ollut mitään viihdykettä toisin kuin kaikilla kanssamatkustajillani, tein laskutoimituksia: näköetäisyydellä olevista 1 ihminen luki sanomalehteä, 1 kirjaa, 5 nukkui/torkkui, 2 istui tekemättä mitään/jutellen hyvin hyvin hiljaa, ja kaikki loput n. 15-20 näpyttivät joko kännykkää tai katselivat jotain ohjelmaa sellaiselta pieneltä kannettavalta näytöltä, joka täällä näyttää olevan kaikilla. Sitten vaunuun tuli miekkonen kärrynsä kanssa kovaan ääneen kauppaamaan 2000 wonilla jotakin putkiston avaamiseen tarkoitettua pitkänomaista apuvälinettä. Ymmärsin vain "Enää ei tarvitse käyttää syömäpuikkoja!". Kukaan ei noteerannut tätä myyntipuhetta eleelläkään.

Viikonlopun ohjelmassa oli pitkään nukkumisen lisäksi mm. leffaa (Liisa Ihmemaassa 3D:nä oli hyvä!), Sinchonin tuttujen paikkojen uudelleenhaltuunottoa loman jälkeen, Edaessa ja Myongdongissa hieman shoppailua ja ulkoilua puistossa high tech -varusteisten korealaiseläkeläisten kanssa. Myongdongissa oli tarkoitus käydä katsastamassa sinne vastikään avattu Korean ensimmäinen H&M, mutta sunnuntai-iltapäivänä sinne oli ulos asti jono (!) ja ovella portsari annostelemassa sisäänmenijöitä (!), joten päätin korealaiskaverin kanssa jättää hooämmäkäynnin suosiolla toiseen kertaan...

Nyt kun on jutellut uusien vaihtareiden kanssa, on jännä huomata miten jotkin heitä ihmetyttävät jutut ovat itsestä jo alkaneet tuntua ihan tavallisilta, tai ainakin sellaisilta ettei niitä ajattele tai huomaa enää. Esimerkiksi se, että kaikki tytöt ovat laihoja, pukeutuvat samalla tyylillä ja käyttävät korkokenkiä, miesten laukut muistuttavat erehdyttävästi naisten käsilaukkuja, kaikki on mitä söpömpää sen parempaa (viikonloppuna leffateatterissa huomasin, että siellä on yksi sali vain pariskunnille: joka toisen käsinojan saa nostettua ylös ja seinät ovat pinkit ja sydänkuvioiset), lähes kaikessa ruoassa on joko valkosipulia tai mustia/punaisia papuja. Tai no ainakin melkein.