Uusi lelu

Ah. Viime viikonloppuna korean kielen opiskeluni sai aivan uutta pontta. Kävin nimittäin hankkimassa itselleni elektronisen sanakirjan. ("Koska kaikilla muillakin meidän luokalla on, haluuuuun!!") Mutta on se kyllä ihana! Nettisanakirjat tuntuvat hieman hankalilta, koska olen niin hidas kirjoittamaan koneella koreaksi (koska en edelleenkään muista, mikä kirjain vastaa mitäkin merkkiä näppiksessä), mutta tässä uudessa lelussani onkin kosketusnäyttö, joten kirjoittaa voi ihan "käsin". Nam. Ja se on tunnillakin oikein kätevä olemassa, ja niin pieni ja näppärä ja mukava.

Ja koska se on korealaista elektroniikkaa, löytyy siitä toki myös monenmoisia pelejä ja musiikkiakin siihen voi ladata. Englanti-korea-englanti -sanakirjan lisäksi löytyy englanti-englanti -versio sekä korea-japani-korea ja korea-kiina-korea. Oikein kaunis yksilö:

Sanakirjani hankin Yongsanista, jossa on pelkästään elektroniikkaliikkeitä täynnä oleva alue. (Sieltä hankin uuden kameranikin ennen joulua.) Joka elektroniikkanörtin unelmakohde siis.

Hennesin portsari ja muita huomioita

Kevätlukukausi pyörähti käyntiin viikko sitten, ja sain kuin sainkin itseni lopulta keploteltua samanlaiselle korean kielen kurssille jolla aloitin syksylläkin, eli maanantaista perjantaihin neljä tuntia päivässä. Kakkostason ryhmiä on kaksi, ja omassa ryhmässäni on minun lisäkseni 14 kiinalaista, jotka kaikki opiskelevat vain korean kieltä tavoitteenaan 7 -tasoisen kieliohjelman jälkeen hakea korealaiseen yliopistoon opiskelemaan. (Jostain syystä kaikki muut vaihtarit laitettiin toiseen ryhmään, mutta mikäs siinä.) Aluksi olin hieman kauhuissani tästä faktasta ja olin varma että luokkakaverini ovat minua tosi paljon edellä, mutta ei onneksi. Ihan hyvin siellä sujuu, ja oon taas ihan innoissani opiskelemassa koreaa, nyt kun sitä osaakin jo vähän. On oikeasti hieno fiilis, kun on oppinut jonkun aivan upouuden taidon, josta ei ollut hajuakaan vielä puoli vuotta sitten!

(ps. Nykyisestä 8. kerroksen korean luokasta näkyy hienosti Namsan Tower!)

MUTTA. Yhteen hankalaan ongelmaan olen uudessa korean ryhmässäni törmännyt. Kiinalaiset nimet on mahdottomia oppia. (Varsinkin, kun opin paljon paremmin näkemällä sen sanan edessäni, en kuulemalla. Pitäisi varmaankin ehdottaa nimilappuja.) Aivan hävettää, kun jokainen ryhmässä muistaa minun nimeni, ja minä muistan ehkä kahden, ja nekin väärin lausuttuna... Eiköhän ne pian ala muistua mieleen, viimeistään siinä vaiheessa kun en parin viikon kuluttua yksinkertaisesti enää kehtaa kysyä joltakulta nimeään noin kolmattakymmenettä kertaa.

Muuten Soulissa ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tosin en ikinä lakkaa ihmettelemästä joitain juttuja, jotka nähdessäni/kokiessani/kuullessani en voi muuta kuin kummastella, tai aika useasti nauraa mielessäni (tai ääneen).

Eilen metrossa: Edessä oli useamman pysäkinvälin matka, joten istuin alas kun tilaakin oli. Koska minulla ei ollut mitään viihdykettä toisin kuin kaikilla kanssamatkustajillani, tein laskutoimituksia: näköetäisyydellä olevista 1 ihminen luki sanomalehteä, 1 kirjaa, 5 nukkui/torkkui, 2 istui tekemättä mitään/jutellen hyvin hyvin hiljaa, ja kaikki loput n. 15-20 näpyttivät joko kännykkää tai katselivat jotain ohjelmaa sellaiselta pieneltä kannettavalta näytöltä, joka täällä näyttää olevan kaikilla. Sitten vaunuun tuli miekkonen kärrynsä kanssa kovaan ääneen kauppaamaan 2000 wonilla jotakin putkiston avaamiseen tarkoitettua pitkänomaista apuvälinettä. Ymmärsin vain "Enää ei tarvitse käyttää syömäpuikkoja!". Kukaan ei noteerannut tätä myyntipuhetta eleelläkään.

Viikonlopun ohjelmassa oli pitkään nukkumisen lisäksi mm. leffaa (Liisa Ihmemaassa 3D:nä oli hyvä!), Sinchonin tuttujen paikkojen uudelleenhaltuunottoa loman jälkeen, Edaessa ja Myongdongissa hieman shoppailua ja ulkoilua puistossa high tech -varusteisten korealaiseläkeläisten kanssa. Myongdongissa oli tarkoitus käydä katsastamassa sinne vastikään avattu Korean ensimmäinen H&M, mutta sunnuntai-iltapäivänä sinne oli ulos asti jono (!) ja ovella portsari annostelemassa sisäänmenijöitä (!), joten päätin korealaiskaverin kanssa jättää hooämmäkäynnin suosiolla toiseen kertaan...

Nyt kun on jutellut uusien vaihtareiden kanssa, on jännä huomata miten jotkin heitä ihmetyttävät jutut ovat itsestä jo alkaneet tuntua ihan tavallisilta, tai ainakin sellaisilta ettei niitä ajattele tai huomaa enää. Esimerkiksi se, että kaikki tytöt ovat laihoja, pukeutuvat samalla tyylillä ja käyttävät korkokenkiä, miesten laukut muistuttavat erehdyttävästi naisten käsilaukkuja, kaikki on mitä söpömpää sen parempaa (viikonloppuna leffateatterissa huomasin, että siellä on yksi sali vain pariskunnille: joka toisen käsinojan saa nostettua ylös ja seinät ovat pinkit ja sydänkuvioiset), lähes kaikessa ruoassa on joko valkosipulia tai mustia/punaisia papuja. Tai no ainakin melkein.

Takaisin Soulissa!

Parin kuukauden talviloma on takana, ja nyt voinkin sitten taas ottaa tämän blogin päivittämisen asiakseni.

Loma oli oikein mukava ja vaihteleva! Reilu viikko Pekingissä (jäätävän kylmää mutta mielenkiintoista), parisen viikkoa pitkin poikin Thaimaata (ihanan lämmintä ja rentoa) ja kuukauden verran Suomessa (tuttua ja turvallista). Eipä siitä sitten sen enempää. :)

Torstaina palasin Suomen lumisuudesta Souliin, jossa minua tervehti mukava + 15 asteen lämpötila. Sitä tosin kesti vain pari ensimmäistä päivää, ja nyt onkin sitten ollut enää vain viittä astetta. Lumesta ei kuitenkaan enää tietoakaan missään eikä pipoa ja lapasia tarvita, jes!

Vaikka loma oli ihana, oli Souliinkin tosi kiva palata. Jo lentokoneessa ja -kentällä olin aivan täpinöissäni, kun kuulin pitkästä aikaa korean kieltä ja jopa ymmärsinkin siitä jotakin! Korealaista ruokaakin oli ehtinyt tulla jo ikävä, vaikka tiedän että ei mene kauaakaan kun haikailen jo ruisleivän ja raejuuston perään... Soul tuntui tällä kertaa tutulta, ja oli mukava palata kun saattoi vain purkaa laukkunsa ja varastossa olleet tavaransa omaan tuttuu huoneeseen saman vanhan tutun kämppiksen kanssa.

Kun tammikuun lopussa tulin Suomeen, ja juuri saavuttuani katselin keskiviikkoiltana kuuden aikaan Tampereella Hämeenkatua bussin ikkunasta, olin aivan totaalisen ihmetyksissäni: Missä kaikki ihmiset ovat? Miksi täällä on näin pimeää? Miksi täällä on näin hiljaista? Vaikka olisihan se pitänyt muistaa miltä Suomi näyttää, oli ihmisten vähyys ja etenkin hiljaisuus ja pimeys aluksi silti melkein shokki! Huh.

Mutta nyt kun palasin Souliin ja ekoina päivinä tungeksin Sinchonin väenpaljoudessa paikasta A paikkaan B tai ahtauduin metroon (ja muistin taas sen olon kun joku tuijottaa tuota pitkää outoa vaaleaa ihmistä koko metromatkan ajan...), niin se tuntuikin ihan tavalliselta. Ja helpolta.

Ekana iltana täällä käytiin kolumbialaisen Maria -kämppiksen kanssa yliopiston kulmalla olevassa tutussa mandupaikassa syömässä, ja siellä viimeistään todettiin, että täällä kaikki on pysynyt aivan ennallaan sitten vuodenvaihteen. Maria tosin onkin loman aikana Soulissa ollessaan joutunut kokemaan kaikenlaista: ensin jalka kipsissä pari viikkoa, minkä jälkeen umpilisäkkeenpoistoleikkauksen seurauksena viikko sairaalahuoneessa makaamista kuuden korealaistytön kanssa. Eilen illalla jouduttiinkin käymään sairaalassa, kun yhtä Marian leikkaushaavaa alkoi kirvellä ja se näytti hieman tulehtuneelta. Käynti sairaalassa sujui kuitenkin nopeasti ja helposti, hoitajat puhdistivat haavat eikä syytä huoleenkaan enää ole.

Nyt ekoina päivinä ei ohjelmassa ole ollut juuri muuta kuin kavereiden tapaamista (niiden melko harvojen, jotka yhä ovat täällä) sekä uusien vaihtarien saapumista mielenkiinnolla tarkkaillen. Eilen yliopiston tervetuliaisillallisella sitten viimeistään tavattiinkin kaikki uudet tulokkaat ja myös ne muutamat viime lukukaudelta tutut. Kun syksyllä olin yliopiston ainoa suomalainen, nyt keväällä meitä onkin täällä kokonaiset 6. Jotenkin oli aivan outo fiilis puhua suomea kampuksen rajojen sisäpuolella! :) Mutta toki mukavaa, etten enää ole ainoa Suomen edustaja täällä.

Koreassa lukuvuosi alkaa kevätlukukaudesta, joten nyt tänne saapuvat myös upouudet ekan vuoden opiskelijat. Tähän meidänkin asuntolakerrokseen on saapunut muuttokuormansa kanssa useampi tyttö koko perhe muuttoapunaan. Enkä ole vieläkään aivan tottunut siihen faktaan, että suunnilleen kaikki alle 30-vuotiaat korealaiset näyttävät kutakuinkin lukioikäisiltä! Oikeasti.

Tänään on Korean itsenäisyyspäivä, minkä huomaa lähinnä siitä että iso osa kaupoista on kiinni, ja kadunvarsilla on paljon Korean lippuja liehumassa. Huomenna alkavat sitten opinnot. Olisin ehdottomasti halunnut nyt keväällääkin ottaa samanlaisen korean intensiivikurssin kuin syksyllä, mutta vaihtuneiden käytäntöjen takia intensiivikurssi on avoin enää korean kielen pääaineopiskelijoille. Vaikka olinkin tästä tosi pettynyt, löytyi opetustarjonnasta muitakin ihan mielenkiintoisia kursseja. Ja koska haluan kuitenkin korean kielen opiskeluakin jatkaa, on tyydyttävä kolmena iltana viikossa olevaan iltakurssiin. Sen lisäksi lukujärjestykseen on tällä hetkellä mahdutettuna kuusi muuta kurssia jotka käyn katsastamassa, mutta varmuudella ainakin yhden tiputan pois tai saan viettää koko kevään aamusta iltaan nenä kiinni kirjoissa (mikä toisaalta olisi ihan perikorealainen ratkaisu...).

Huomenna aamusella on myös korean kielikurssia varten tasokoe, joten pitänee tässä vielä ennen nukkumaanmenoa vilkaista hieman noita kirjoja... Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa korean kirjoitustaito on rapistunut, mutta muuten jutut muistuvat mieleen ihan mukavasti.